perjantai 13. toukokuuta 2011

Vastaus yhteen kysymykseen

13.05.2011 - 15:27
Moni on kysellyt, että miten Juuson sydänvikaa ei huomattu rakenneultrassa.

Juusolla on se vasen kammio olemassa, se on vain todella pieni. Niin pieni, että samaa kokoluokkaa on ehkä noin raskausviikon 16 aikoihin. Rakenneultrassa Juuso on vastannut viikkoja 19+5. Kokoero oikean ja vasemman kammion välillä on ollut siloin siis niin pieni, että Kokkolan välineillä ja kätilön tiedoilla sitä eroa ei ole havaittu. Yliopistollisen sairaalan laitteilla ja sydänlääkärin tiedoilla se ero olisi voitu huomata.

Olen nyt kyllä oikeastaan aika kiitollinen siitä, että tuota vikaa ei huomattu. Jos vika olisi huomattu, olisi ollut pakko sitten miettiä myös raskauden keskeytystä. Ja jos tuossa vaiheessa olisi huomattu tuo ongelma, olisi puolet raskausajastakin jo mennyt suremiseen ja murehtimiseen. Eli parempi näin.
Tänään on taas tullut puuhailtua yhtä sun toista. Käytiin Joonan kanssa kirkkoherranvirastossa vähän kyselemässä käytännön juttuja. Eli miten toimitaan hätäkasteen jälkeen. Kuulemma papereilla ei ole mitään kiirettä. Otetaan sitten yhteyttä pappiin kun kasteenvahvistus-juhla on ajankohtainen.

Käytiin myös Kokkolassa. Haettiin viime viikolla tilatut puutarhakalusteet. Kävin sitten samalla reissulla viemässä pari kiitos-korttia sairaalaan. Toisen sille hoitajalle, joka halusi Juuson tarkkailuun ja toisen sitten lastenosaston henkilökunnalle.

Anoppi ja appiukko kävi Jukan kummitytön kanssa tässä. Anoppi siivosi täällä ja nyt on kyllä huomattavasti mukavampaa. Oli aika kaaoksessa tämä kämppä. Mä meinasin nukahtaa sohvalle tuossa...
Tosin siinä kohti tui kyllä niin kamala ikävä Juusoa, että kyyneleet nousi silmiin. Ihan fyysisesti tuntui se pieni paino ja lämpö rintaa vasten; ihan niinkun Juuso olisi ollut sylissä. No tähän hetkeen havahtuminen tapahtui sitten vähemmän hellästi kun Joona tuli ja hyppäsi päälle.

Pyykkiä oon tässä koittanut pestä. Pitää pikkuhiljaa ruveta miettimään, mitä pakataan mukaan kun palataan sunnuntaina Helsinkiin. Mäkkäritaloon soitettiin tänään ja siellä on edelleen täyttä. Pitää soittaa sunnuntaina uudestaan. Onneksi yksi kaveri on luvannut meidät majottaa jos ei heti sinne mäkkitaloon päästä.
Jotain kivaa on pakko tämän kaiken keskelle kehittää, joten sovittiin tuossa miehen kanssa, että se pitää varpajaiset. Eli siis toisinsanoen lähtee kaverinsa luokse illalla saunomaan ja kattomaan jääkiekkoa.

Tiistaina vielä tuntui siltä, että miten kukaan ihminen maailmassa voi hymyillä tai miten voi missään nähdä mitään kaunista. Mutta nyt on sellainen olo, että niistä hetkistä kun on mahdollista vain tehdä jotain normaalia ja olla murehtimatta, pitää ottaa kiinni. Vaikka välillä on itellä jotenkin huono omatunto kun itse hymyilee ja nauraa, vaikka oma pieni rakas on siellä kaukana. Mutta jos aikoo itse jotenkin jaksaa ei voi murehtia kokoaikaa. Tai ei se huoli ja murhe katoa. Kyllä se kokoajan on sydämessä. Ja kokoajan on sellainen olo, että osa sydämestä on yli 500km päässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti